Kävelin puutarhassa yksin, en tiennyt missä olin, mutta en pelännyt.

Vaistoni veivät minut kauniiseen omenatarhaan, kävelin ja katselin ympärilleni, siellä ei ollut ketään muita. Oloni oli hyvä, halusin olla rauhassa ja haistaa omenoiden ihanan tuoksun, en halunnut lähteä pois sieltä. Olisinpa voinut jäädä pidemmäksi aikaa, mutta en pystynyt, täytyi mennä taas, ei ihminen voi pysähtyä milloinkaan.

Ennen kun lähdin minun täytyi saada maistaa edes yhtä omenaa pitkästä pitkästä aikaa. Halusin maistaa sen aromikkaan maun ja tuntea suussani sen mehukkuuden. Poimin kauneimman omenan puusta ja juuri, kun olin haukkaamassa sitä niin näin ihmisen, joka katsoi minua muutaman metrin päässä.

Hän ojensi minulle hymyillen omenaa, josta oli syönyt jo puolet. En pystynyt sanomaan mitään, lähdin juoksemaan vain pois sieltä, juoksin niin kauan, kunnes oli vaikea enää saada henkeä. Pysähdyin miettimään, mitä äsken tapahtui, halusin vaan unohtaa kaiken mahdollisimman nopeasti, joten jatkoin matkaani ja päätin, etten enää palaisi sinne puutarhaan.