Yhtenä kesän ukkosmyrsky iltana olin yksin kotona, vaikka en yksin olisi tahtonut ollakaan. 

Poikaystäväni oli pitkällä työmatkalla, eikä ystävilläni tai perheelläni ollut aikaa olla kanssani. Jouduin siis viettämään myrskyisen illan ja yön yksin pienessä asunnossamme syrjäisellä asuinalueella.

Asunnnostamme oli näkymä järvelle ja naapureita harvoin näki pihalla liikkuvan. Myrskyn tullen laitoin verhot kiinni ja käperryin peiton alle lukemaan kirjaa. Olin uppoutunut kirjaani, kun kuulin kolahduksen. Luulin tuulen pitäneen ääntä, mutta kuulin nyt kolahduksen selvemmin ovelta. Pian kuului ovikellon ääni, en odottanut vieraita, joten pelko nousi mieleeni ja hiivin hiljaa ovea kohti.

Kuuntelin kuuluiko oven takaa ääniä, sieltä kuului hiljaista puhetta, mutta en saanut selvää siitä. Meillä ei ole ovisilmää, joten kysyin "kuka siellä?". Kukaan ei vastannut, kysyin uudelleen kovemmalla äänellä, kukaan ei vastannut, joten uskaltauduin avaamaan oven ja katsomaan onko siellä ketään.

Oven taakse oli jätetty pieni paketti, poimin sen ja vein sisälle. Paketin kuori oli vaatimaton, narulla kiinni köytetty, eikä siinä ollut nimikylttiä. Avasin sen ja löysin sisältä kaulakorun ja kirjekuoren, johon oli kirjoitettu vanha lempinimeni. Yksi ihminen tietää sen lempinimeni, silmäni suurenivat ja haukoin henkeä, koska luulin tämän henkilön kuolleen vuosia sitten.

Olin antanut paketissa olleen korun hänelle meidän viimeisenä yhteisenä ystävänpäivänä ja luulin sen kadonneen hänen mukanaan. Mitään muuta en kuullut hänestä tämän paketin ilmestymisen jälkeen.