Luulin nähneeni unta, kun yksi yö löysin itseni kävelemästä ulkona.

Ulkona oli pimeää, vaikka kesäyö olikin, linnut lauloivat, vaikka yöllä niiden ei kuuluisi laulaa, maisema oli kauniin usvainen, lämmin tuulenvire kävi kasvoilleni. En muista miksi olin ulos lähtenyt ja olinko unessa vai en, mutta se yö muutti paljon minussa.

Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään, muita ääniä ei kuulunut kuin lintujen laulu ja veden liplatus. Kävelin kohti laituria, kun yhtäkkiä kuulin ihmisen laulavan jossain aivan lähellä. Käännähdin ympäri ja näin nuorenmiehen, joka lauloi hyvin hyvin kauniisti. Hän katsoi minua ja ojensi kätensä minulle.

Hän saattoi minut rantaan, kävi istumaan hiekalle ja lopetti laulamisen. Mies katseli vain usvaista maisemaa edessämme, eikä edes kääntynyt katsomaan minua tai sanonut mitään. Linnutkaan eivät enää laulaneet, oli niin hiljaista, että en uskaltanut itsekään sanoa yhtään mitään.

Pian huomasin miehen nousevan ylös yhä intensiivisesti järvelle katsoen, hän heilutti kättään aivan kuin merkiksi. Nyt kysyin häneltä "mitä teet?". Hän vastasi "lähden pois täältä, enkä enää ikinä palaa.". Ihmettelin miehen kommenttia, joten kysyin "mikset halua enää palata tänne?". Hän kääntyi vihdoin katsomaan minua ja sanoi pieni hymy kasvoillaan "sitä et saa tietää, koska en itsekään tiedä.". 

Nyt näin itsekin laituria lähestyvän veneen, se pysähtyi hiljaa kolahtaen laiturin päähän. Mies hyvästeli minut mitään sanomatta, halasi vain pitkään ja lämpimästi. Jäin katsomaan, kun vene katosi usvan keskelle, enkä voinut uskoa sitä todeksi ennen kun huomasin mieheltä rannalle jääneen huivin. Olen pitänyt sitä huivia siitä yöstä tähän päivään asti, enkä ikinä tule unohtamaan häntä.