Tunsin ensimmäisten pisaroiden osuvan poskilleni, joten lähdin kävelemään nopeammin kotia kohti. Vedin laukkuni vetoketjun kiinni ja huomasin jotain kummallista, päälleni tippuneet pisarat eivät olleet kastelleet minua vaan jäivät paitaani kiinni kuin helmet.

Hiuksissani oli myös monia hohtavia pisaroita, kun nostin katseeni ja mietin "mitä ihmettä täällä tapahtuu?!?" niin näin pienen poikalapsen istuvan puun juurella ja katsovan minua silmät loistaen. Poika tuli minua lähemmäs, osoitti sormellaan ja sanoi ilosta hehkuen "sadekeiju!".

Katsoin peilikuvaani lähimmän auton ikkunasta ja jähmetyin tuijottamaan hetkeksi, en ollut tunnistaa itseäni, koska minussa oli joka puolella vesipisaroita, jotka hohtivat upeasti. Käännyin sanoakseni jotain pikkupojalle, mutta en nähnyt häntä enää missään, sitä poikaa en ole tavannut sen sateen jälkeen ja pisaratkin olivat kadonneet, kun vilkaisin uudestaan peilikuvaani.

Ulkona oli pimeää, vaikka kesäyö olikin, linnut lauloivat, vaikka yöllä niiden ei kuuluisi laulaa, maisema oli kauniin usvainen, lämmin tuulenvire kävi kasvoilleni. En muista miksi olin ulos lähtenyt ja olinko unessa vai en, mutta se yö muutti paljon minussa.

Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään, muita ääniä ei kuulunut kuin lintujen laulu ja veden liplatus. Kävelin kohti laituria, kun yhtäkkiä kuulin ihmisen laulavan jossain aivan lähellä. Käännähdin ympäri ja näin nuorenmiehen, joka lauloi hyvin hyvin kauniisti. Hän katsoi minua ja ojensi kätensä minulle.

Hän saattoi minut rantaan, kävi istumaan hiekalle ja lopetti laulamisen. Mies katseli vain usvaista maisemaa edessämme, eikä edes kääntynyt katsomaan minua tai sanonut mitään. Linnutkaan eivät enää laulaneet, oli niin hiljaista, että en uskaltanut itsekään sanoa yhtään mitään.

Pian huomasin miehen nousevan ylös yhä intensiivisesti järvelle katsoen, hän heilutti kättään aivan kuin merkiksi. Nyt kysyin häneltä "mitä teet?". Hän vastasi "lähden pois täältä, enkä enää ikinä palaa.". Ihmettelin miehen kommenttia, joten kysyin "mikset halua enää palata tänne?". Hän kääntyi vihdoin katsomaan minua ja sanoi pieni hymy kasvoillaan "sitä et saa tietää, koska en itsekään tiedä.". 

Nyt näin itsekin laituria lähestyvän veneen, se pysähtyi hiljaa kolahtaen laiturin päähän. Mies hyvästeli minut mitään sanomatta, halasi vain pitkään ja lämpimästi. Jäin katsomaan, kun vene katosi usvan keskelle, enkä voinut uskoa sitä todeksi ennen kun huomasin mieheltä rannalle jääneen huivin. Olen pitänyt sitä huivia siitä yöstä tähän päivään asti, enkä ikinä tule unohtamaan häntä.

Poikaystäväni oli pitkällä työmatkalla, eikä ystävilläni tai perheelläni ollut aikaa olla kanssani. Jouduin siis viettämään myrskyisen illan ja yön yksin pienessä asunnossamme syrjäisellä asuinalueella.

Asunnnostamme oli näkymä järvelle ja naapureita harvoin näki pihalla liikkuvan. Myrskyn tullen laitoin verhot kiinni ja käperryin peiton alle lukemaan kirjaa. Olin uppoutunut kirjaani, kun kuulin kolahduksen. Luulin tuulen pitäneen ääntä, mutta kuulin nyt kolahduksen selvemmin ovelta. Pian kuului ovikellon ääni, en odottanut vieraita, joten pelko nousi mieleeni ja hiivin hiljaa ovea kohti.

Kuuntelin kuuluiko oven takaa ääniä, sieltä kuului hiljaista puhetta, mutta en saanut selvää siitä. Meillä ei ole ovisilmää, joten kysyin "kuka siellä?". Kukaan ei vastannut, kysyin uudelleen kovemmalla äänellä, kukaan ei vastannut, joten uskaltauduin avaamaan oven ja katsomaan onko siellä ketään.

Oven taakse oli jätetty pieni paketti, poimin sen ja vein sisälle. Paketin kuori oli vaatimaton, narulla kiinni köytetty, eikä siinä ollut nimikylttiä. Avasin sen ja löysin sisältä kaulakorun ja kirjekuoren, johon oli kirjoitettu vanha lempinimeni. Yksi ihminen tietää sen lempinimeni, silmäni suurenivat ja haukoin henkeä, koska luulin tämän henkilön kuolleen vuosia sitten.

Olin antanut paketissa olleen korun hänelle meidän viimeisenä yhteisenä ystävänpäivänä ja luulin sen kadonneen hänen mukanaan. Mitään muuta en kuullut hänestä tämän paketin ilmestymisen jälkeen.

Vaistoni veivät minut kauniiseen omenatarhaan, kävelin ja katselin ympärilleni, siellä ei ollut ketään muita. Oloni oli hyvä, halusin olla rauhassa ja haistaa omenoiden ihanan tuoksun, en halunnut lähteä pois sieltä. Olisinpa voinut jäädä pidemmäksi aikaa, mutta en pystynyt, täytyi mennä taas, ei ihminen voi pysähtyä milloinkaan.

Ennen kun lähdin minun täytyi saada maistaa edes yhtä omenaa pitkästä pitkästä aikaa. Halusin maistaa sen aromikkaan maun ja tuntea suussani sen mehukkuuden. Poimin kauneimman omenan puusta ja juuri, kun olin haukkaamassa sitä niin näin ihmisen, joka katsoi minua muutaman metrin päässä.

Hän ojensi minulle hymyillen omenaa, josta oli syönyt jo puolet. En pystynyt sanomaan mitään, lähdin juoksemaan vain pois sieltä, juoksin niin kauan, kunnes oli vaikea enää saada henkeä. Pysähdyin miettimään, mitä äsken tapahtui, halusin vaan unohtaa kaiken mahdollisimman nopeasti, joten jatkoin matkaani ja päätin, etten enää palaisi sinne puutarhaan.